|
© 15.11.1997,
Olli Rantapuska |
Luonto ja ympäristö / Maanviljelyn ympäristövaikutuksia
Ihminen on harjoittanut maanviljelyä jo kauan aikaa, onhan se maailman vanhin ja suurin teollisuudenala. Laajalle levinneenä sillä on väkisinkin huomattavia vaikutuksia ympäristöön, sillä pelkän ruoan tuotannon lisäksi myös sen jälkikäsittely ja jakelu aiheuttavat omat osansa vaikutuksista. Nämä vaikutukset saattavat tietenkin olla joko positiivisia tai negatiivisia. Esimerkiksi jotkut nykyisistä tuholaistorjunta-aineista ovat osoittautuneet pitkällä aikavälillä haitallisiksi, vaikka ovatkin auttaneet lyhyellä tähtäimellä.
Maanviljelyn ympäristövaikutukset voidaan oleellisesti jakaa paikallisiin, alueellisiin ja maailmanlaajuisiin. Paikallisiin vaikutuksiin kuuluvat esimerkiksi eroosio, maan valuminen, ja paikallisten jokien lisääntynyt sedimentoituminen. Alueellisia olisivat mm. aavikoituminen, suuren mittakaavan saastuminen ja maaperän köyhtyminen ravinteista. Lopulta, laajat ilmastomuutokset ja erilaisten kemiallisten kiertojen muuttuminen voidaan lukea maailmanlaajuisiin vaikutuksiin.
Maanviljely vahingoittaa helposti maaperää. Kun maa-alue muutetaan pelloksi, ja normaali kasvillisuus hävitetään, maaperä alkaa menettää hedelmällisyyttään. Osittain tämä johtuu yksinkertaisesti fyysisestä eroosiosta: suojaavan kasvipeitteen puuttuessa vesi ja tuuli pääsevät suoraan irrottamaan maaperän pintakerroksia. Ravinteet vähenevät myös liukenemalla veteen ja valumalla pois maanalaisia kanavia pitkin. Lämpimillä ja kosteilla alueilla, kuten tropiikissa, maaperän köyhtyminen on erityisen voimakasta.
Peltojen kyntäminen kääntää maan tehokkaasti. Luonnossa ei ole mitään kyntämistä vastaavaa toimintaa, ja niinpä kasvit ja maaperän organismit eivät ole kehittyneet kestämään sen seurauksia. Lisäksi kynnetty, irrallinen maa-aines on erityisen altis eroosiolle. Ihmisten pitäisi siis olla varovaisia pellon kyntämisen suhteen, mutta siitä huolimatta kuitenkin pellot kynnetään yleensä joka vuosi parhaan mahdollisen sadon toivossa. Joillakin alueilla maaperä onkin jo muuttunut selvästi ihmisen maanviljelyn seurauksena.
Liikkuva maa-aines päätyy tyypillisesti jotakin kautta vesistöihin: altaisiin, jokiin ja järviin. Irroneen maan kerrostuminen alajuoksuille on vakava nykyaikaisen maanviljelyn ympäristöhaitta. Tämä maa-aines täyttää vähitellen vesialueita, tuhoten veden normaalia elämää. Trooppisilla seuduilla maakerrostumat voivat mereen asti valuessaan hävittää rannan läheisyydessä eläviä koralliriuttoja. Lisäksi nämä veden kuljettamat maakerrokset saattavat tietysti sisältää erilaisia lannoitteita ja myrkkyjä, jotka aiheuttavat taas omat ongelmansa.
Mutta kaikki ei ole vielä menetetty. Uutta maa-ainesta syntyy jatkuvasti, ja ihanteellinen maanviljely kuluttaisi maaperää hitaammin kuin sitä syntyy. Hyvillä alueilla ja hyvin hoidettuna maaperä voi kasvaa jopa yhden millimetrin vuodessa. Yksi tapa taistella eroosiota vastaan on siis nopeuttaa uuden maan syntymistä, mutta muitakin keinoja toki on.
Eroosio on erityisen nopeaa mäkien suuntaisesti kynnetyissä pelloissa. Niissä vesi ja maa-aines pääsee nopeasti virtaamaan vakoja pitkin alamäkeen, ja maaperä köyhtyy huimaa vauhtia. Helppo tapa hidastaa tätä prosessia on kyntää pelto vaakasuuntaan, korkeuskäyrien suuntaisesti. Näin veden valuminen saadaan kuriin, ja eroosio sitä myötä pienenee merkittävästi. Ihmeellistä kyllä, vasta harvat maanviljelijät käyttävät tätä tekniikkaa.
Vielä rajumpi ase eroosiota vastaan on pellon jättäminen kokonaan kyntämättä. Varret ja juuret jotka eivät kuulu varsinaiseen viljelykasviin jätetään peltoon, ja haitalliset rikkaruohot pidetään kurissa joko erilaisilla rikkaruohomyrkyillä, tai mieluummin joillakin luonnollisilla tavoilla. Tuholaishyönteisiäkin vastaan voi taistella voimakkaiden hyönteismyrkkyjen sijaan esimerkiksi viljelemällä samassa pellossa montaa eri kasvilajiketta ja täten vaikeuttaen tuholaisten mahdollisuuksia löytää oikeanlainen kasvi; käyttämällä tuholaisten luonnollisia vihollisia; tai annostelemalla pienempiä määriä hyvin tarkkaan kohdennettuja kemikaaleja, joiden tarkoituksena ei niinkään ole tuhota kaikkia tuhohyönteisiä, vaan rajoittaa niiden määrää siedettävälle tasolle.
Liikalaiduntaminen on ongelma monin paikoin, ja pitäisikin ottaa huomioon että eri alueet kestävät eri määrän laiduntavia eläimiä. Liian tehokas laiduntaminen vähentää kasvilajien määrää, johtaa tiettyjen kasvien valta-asemaan ja toisaalta eroosioon kasvillisuuden vähentyessä. Alueilla joilla on suurehko sademäärä voidaan eläimiä laiduntaa huomattavasti enemmän kuin kuivemmilla alueilla, ilman että seutu siitä merkittävästi kärsisi. Liikalaiduntaminen onkin usein ongelma juuri vähäisen sademäärän alueilla. Usein ihminen on tuonut näille alueille karjaa ja kotieläimiä joita siellä muuten ei olisi, ja uudessa ympäristössä ne voivat aiheuttaa laajoja tuhoja.
Aavikoituminen seuraa vähitellen maan köyhtyessä. Pääsyy aavikoitumiseen on veden väheneminen maaperässä -- aavikko syntyy kun kasvillisuus ei enää saa maasta vettä elääkseen. Usein tämä johtuu liiasta maanviljelystä, liikalaiduntamisesta tai huonosta metsänhoidosta marginaalialueilla, eli seuduilla joilla sademäärä on vain juuri ja juuri riittävä kasvillisuuden tarpeisiin. Kun tällaista aluetta vielä kuormitetaan lisää, on lopputulos selvä.
Aavikkoalueiden kasvua voitaisiin yrittää hillitä hoitamalla maaperää. Oikeanlainen kastelu ja metsien hoito auttavat kummasti reuna-alueilla. Tuulen vaikutuksia voidaan myös pienentää metsäreunuksilla. Yleensäkin metsäalueilla on hyvät mahdollisuudet taistella aavikoitumista vastaan. Eläinten liiallinen laiduntaminen pitää saada kuriin, ja esimerkiksi riistanhoito voisi olla karjanhoitoa huomattavasti luontoystävällisempää. Siinähän eläinten annetaan elää luonnossa villinä omalla elinalueellaan, ja tällöin niitä voidaan metsästää tarvittaessa.
Maailmanlaajuiset maanviljelyn vaikutukset eivät välttämättä ole aina aivan selviä, vaikkakin ovat epäilemättä vakavia. Maanpinnan muuttuessa se heijastaa valoa eri tavalla, ja veden haihtuminen muuttuu. Pinnanmuodot voivat vaihdella, ja kemiallisia aineita imeytyy ja haihtuu erilaisia määriä. Näillä muutoksilla voi olla alueellisia tai maailmanlaajuisia vaikutuksia maapallon ilmastoon.
Nykyaikainen maanviljely käyttää myös paljon fossiilisia polttoaineita, ja tätä kautta vaikuttaa esimerkiksi kasvihuoneilmiöön. Maan muuttaminen pelloksi johtaa laajempaan orgaanisten aineiden maatumiseen, josta pääsee ilmaan hiilidioksidia. Etenkin trooppisilla seuduilla käytetään myös paljon tulta: laajoja alueita metsää poltetaan viljelymaan toivossa, ja tuli vapauttaa erilaisia hiukkasia ilmakehään. Keinotekoisesti valmistetut lannoitteet voivat muuttaa maapallon biokemiallisia kiertokulkuja, ja ainakin maanviljely vähentää lajidiversiteettiä: kilpailevien ekosysteemien katoaminen peltojen alle lisää uhanalaisten eläinlajien määrää.
Maanviljelyllä on siis osaltaan tarve kehittyä, ei ainoastaan tehokkaammaksi, vaan myös luonnolle ystävällisemmäksi ja kestävämmäksi. Monia keinoja on jo olemassa. Meidän täytyy katsoa kauemmas eteenpäin, sillä nykyinen tilanne vastaa lähinnä elämistä luotolla -- ja jossakin vaiheessa tulee aika maksaa takaisin.
Lähde: Wahlström: Ympäristöriskit; Kokonaiskuvaa etsimässä, Shildts, Jyväskylä, 1994
© 15.11.1997, Olli Rantapuska